Siirry pääsisältöön

Agility unelmiii

Juhannuksen olen selaillut vanhoja treenivideoita. Ajatuksena oli koostaa video meidän pienen pienestä puomiprojektista, koska A-esteprojekti on turhan extreme esiteltäväksi ja keinua ei COVID-19 muodostaman tauon jälkeen olla juurikaan tehty. Kepit ottivat aikamoisen askeleen taaksepäin tauon myötä ja tästä on täysin itsensä syyttäminen, tauolla olisi hyvin voinut tehdä nimenomaan juuri keppejä. Toisaalta molempien kropat (sekä Ruusan että minun) tuntuivat olevan levon tarpeessa huhti-toukokuun kuntokuurin jälkeen. Opintovapaalta töihin paluu vei kahdeksi viikoksi täysin voimat. Kesäkuun alusta päästiin treenihallille asti, esteille.

VAU valmennusryhmän 2018-2019 myötä saatiin hirmuisesti asioita eteenpäin, vaikka pieni ihmismieli olisi halunnut nähdä isompaa edistystä. Etenkin keväällä 2019 oltiin hyvässä kunnossa ja vauhti oli ihan omaa luokkaa pitkäaskelisille hiippailijoille. Tuon vuoden touko-heinäkuun treenit ovat olleet silmälle iloksi, myös näin jälkeenpäin katsottuna. Heinäkuun 2019 astutusreissun jälkeen Ruusa jäi vähän varkain ennenaikaiselle mammalomalle, vaikka se ihan hyvin olisi voinut treenata, säästelin sitä turhalta stressiltä. Astutusreissusta palattuaan siitä näin jälkiviisaana näki, että se on tiine 🤍 Käytökseltään Ruusa oli poikkeuksellisen lyhytpinnainen, topakka ja kärttyinen muori, joka samaan aikaan vaati aivan älyttömän paljon hellyyttä ja läheisyyttä. Koirassa oli kaksipuolta, se seesteinen ja herkkä sekä tulinen ja hurja.

Pentujen jälkeen paluu agilityyn on ollut kivikkoista. Talvikaudelle en ottanut Ruusalle edes ryhmäpaikkaa, vaan myin sen eteenpäin. Sitten ryhmäjako koki mullistuksen ja hetkenaikaa näytti siltä, että ei päästä lainkaan ryhmään. Lopulta saatiin ihan mielettömän hyvä ryhmä kasaan ja otin maltillisesti puolikkaan paikan, jotta ehditään saada fysiikkaa rauhassa kokoon (vuorotyön vuoksi lisäksi helpompi) ja mahdollisesti keväällä/alkukesästä oli suunnitteilla VIHDOIN JA VIIMEIN startata virallisissa kisoissa.

Alkuvuodesta ehdin lupaavasti käydä monissa koulutuksissa ilman koiria ja molempien koirien kanssa kahdestaan. Tammikuussa paneuduttiin M. Laamasen luennolla Kilpailemiseen ja tavoitteiden asettamiseen, käytännön harjoituksissa keskityttiin radanlukuun. Helmikuussa (yllättäen taas juoksujen aikaan) Ruusa pääsi S. Huotarin koulutukseen, koska tammikuussa itseäni vielä ujostutti esitellä mitään meidän kontaktin rippeistä (olin kuunteluoppilaana koko päivän kylmässä hallissa, ikimuistoinen päivä täyttää pyöreitä), puomitaidot vaihteli niin kovasti. Vielä ennen koulutusta olin aivan varma, että olen pilannut koko esteen ja koko ajatus kilpailu-urasta on täysin turha haave. Kiltti juoksuinen Ruusa esitteli kuitenkin parasta osaamistaan ja luojan kiitos ihana valmentaja taltioi nämä muistoksi päivästä. ♥ Vastaavasti A-esteelle saimme heikoista esityksistä huolimatta kaipaamaani vahvistusta tekniseen suoritukseen - tästä tulee oma juttu aikanaan.

Maaliskuun 9.päivä (2020) pilasin puomin lopullisesti, en muista milloin olisin ollut niin  r i k k i. Itkin kirjaimellisesti silmät päästäni, sillä koko kisauran aloitus valui käsinkosketeltavasti sormien välistä kuin hiekka tiimalasissa. Purin tuntemuksiani luottoihmisen kanssa ja hän patisti meidät heti seuraavana päivänä hallille. Saatiin muutama kävelty puomi alle, josta olen erityisen kiitollinen, vaikka en silloin osannut olla! Mielessä kummitteli jo alkavat ohjatut treenit ja oveen kolkuttava kevät. Toisin kävi ja näkymätön virus pisti koko maailman pihtiotteeseensa. Kaikki toiminta oli jäissä.

Toukokuun puolestavälistä avainharkkaus oli taas mahdollinen, mutta kaikki hallille suuntautuva liikenne tuntui vastenmieliseltä. Kesäkuun alusta ryhmäharjoitukset käynnistyivät ja 2.päivä sain patistettua itseni omatoimisesti hallille ja 8.päivä kaveri houkutteli yhteistreeniin. Video ei valehtele ja itse olen ollut heittämässä hanskoja tiskiin, vaikka Ruusa kaipaisi juuri eniten tukea pitkän tauon jälkeen. Juhannusviikolla otin meidän ryhmää vastaavaan ryhmään irtotunnin ja siitä ei jäänyt jälkipolville kerrottavaa. Ruusa on ollut tukevassa talvikarvassa ja lisäksi se paisui aivan muodottomaksi ruokavaihdoksen myötä, eikä se pyöreys ole mihinkään hävinnyt. Kotiläksyksi saatiin yksi oljenkorsi, jota käytiin tietenkin juhannuksena testaamassa, koska ihmisellä ei juhannusvapaalla ole muutakaan tekemistä kuin levätä, syödä hyvin ja treenata maltillisesti. 😆

Olen niin huojentunut. 😇 Kirjoitin tämän suurelta osin eilen ennen treenejä ja tänään sain koostettua videon eetteriin. Vastoin kaikkia haasteista ja kamaluutta mulla on ensimmäistä kertaa luottavainen mieli tulevaa kohtaan. 🤞 Kontaktiesteiden ja keppien kanssa tehdään varmasti jatkossakin paljon töitä, mutta kaikkien taitojen treenaaminen vaatii muistuttelua, kertaamista ja opettelua. Eihän maailman helpointa asiaa, kuten seuraamista saa kerralla kuntoon, vaan sitäkin saattaa päästä kertaamaan myöhemmin 😉 Ja tämä oli sarkasmia! Täydellistä seuraamista tavoittelevat voi sivuuttaa meidät samantien.

Miten tästä nyt eteenpäin... En tiedä. Rehellisesti sanottuna, en tiedä ollenkaan ja se on ihan ok. Kaikki tavoitteet on ammuttu sitä mukaa alas kun olen niitä asettanut. 🌠 Jos tähän ikään mennessä olisi vihdoin oppinut, että se matka on tärkein ja määränpää on se mihin se matka yltää. Ensisijaisesti fiilis edellä. En halua enää yhtään harrastusta (ainakaan tässä kohtaa), jossa joudun taistelemaan flown saavuttamisen suhteen, koska jokainen rypistys syö tunnetta ja nakertaa itseluottamusta. Harrastuksen tehtävä on tuoda voimavaroja, iloa ja onnistumisia. Jos tähtäisin lajin huipulle tavoitteet olisi luonnollisesti erilaiset, mutta koen etten tällä hetkellä nauttisi siitä lainkaan. Ja kuka nyt kuusi vuotiaalla, kisaamattomalla koiralla lähtee hakemaan esimerkiksi ensi kesälle SM-nollia? 🤔 Siinä on aika paljon muuttujia matkassa.

Keväällä pitämäni sometauko oli selvästi oiretta tästä agility unelmien rapistumisesta, eikä se ahdistus helpottanut kuin osapuilleen näihin päiviin tultaessa. Aika paljon vettä on virrannut ja toivottavasti tulee virtaamaankin. Tässä kohtaa kirjoitus on jo tajunnanvirtaa, mutta olen onnellinen. Ja pidän tästä tunteesta. En aio pitää siitä kiinni kynsin ja hampain, sillä ihminen tarvitsee myös epäonnistumisia, mutta itselleni tyypillisesti en halua jäädä niihin enää vellomaan. Sillä se estää kehittymistä ja asioiden etenemistä. Osatapa elää hetkessä, se on kai näiden nelijalkaisten perheenjäsenten syntymäoikeus ja elämäntehtävä opettaa tälläisille murhemursuille.

I h a n a a   j u h a n n u s t a   j u u r i    s i n u l l e !  🍃

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

MH-luonnekuvaus

MATKA MH-LUONNEKUVAUKSEEN Torstai 21.4. Viimehetken valmistumisena Ruusa pääsi käymään fysioterapeutin käsittelyssä. Teemana takapään lihaksiston rentouttaminen juoksujen jälkeen. Tämä toteutui loistavassa aikataulussa MH-luonnekuvausta ajatellen. Oikeastaan koko keväänvyyhti toteutui paremmin kun MH-luonnekuvaus siirtyi toukokuulta ja järjestyi näinkin pian.  Perjantai 22.4. Team Pussipirujen matka kohti Joensuun MH-luonnekuvausta alkoi täpötäydessä bussissa, jossa pisin odotus keskustassa liikennevaloissa oli jopa seitsemän (7) minuuttia! Ihmisjoukon kärsivällisyys oli kortilla ja saimme seurata monia argumentteja liikenteen sujuvuudesta, joita kanssa matkustajat vaihtoivat kuskin kanssa. Syytönhän toki hän tilanteeseen oli. Bussista hyppäsimme rautatieasemalle odottamaan junaa täydessä varustuksessa. Mukana siis rutkasti lämmintä vaatetta ja kevythäkki. Junaan noustessa jouduimme jäämään ihmispaljouteen jonottamaan, sillä junassa meille valkeni, että juna on ollut loppuu

VUOSI 2020

Nähtävästi tänne blogiin tulee kirjoitettua harvakseltaan, mikä osittain selittää miksi puhelimeni on aina tukossa purkamattomista videoista ja kuvista. Tänävuonna lienee aiheellista ottaa tavaksi tyhjentää puhelimen sisältö edes kuukausittain. Näin tammikuun lopulla on hyvä aika istua kauniina tammikuisena päivänä tietokoneen ääreen ja koota yhteen viime vuosi. Etenkin jos on sattunut ärsyttämään jalan niin kipeäksi, että käveleminen saati juokseminen ei tule kysymykseenkään. TAMMIKUU Ruusa oli ehtinyt mammaloman jälkeen treenata aktiivisemmin reilun kuukauden verran. Lisäksi hurahdettiin Rally-tokoon. Kuukauden paras päivä oli kuitenkin 25.1. kun osallistuttiin Mia Laamasen luennolle ja ratatreeniin. Rufus oli vielä tokoryhmässä, jossa tehtiin perusteita.  - 19.1. Rufuksen viimeiset pentunäyttelyt. 11.1. talkoilin Rally-toko kisoissa. 12.1. Senni Huotari tuli pitämään juoksarikoulutusta, jossa olin kuuntelemassa. Aika mahtava päivä täyttää pyöreitä! Ikäkriisi katosi onneksi samantien

AJATTELU

Olin tuikitavallisella koiralenkillä lähimetsässä ja törmäsin tähän näkymään. Aurinko valaisi polkua, joka kaartuu petäjän jälkeen vasemmalle, ympäröivä ryteikkö naamioituu taustalle. Tästä näkymästä tuli mieleeni 10.2.2019 valmennusryhmän (VAU 2018-2019) psyykkarin Mari Mäkelän luento "Oppiminen, muisti - AJATTELU". Olen paininut jo vuosia harrastusrintamalla mentaalipuolen (motivaatio) ongelmien kanssa, koska vaadin itseltäni liikaa: analysoin ja näpertelen, en pääse eteenpäin. Toisinaan kokonaisuuksien hahmottaminen on ollut haastavaa, mutta lopulta se suurin yksittäinen tekijä on keskeneräisyys . Kun koira ei osaa eli sille ei opeta esimerkiksi kontaktiesteitä, ei tarvitse kilpailla - kun ei kilpaile, ei voi epäonnistua . Tämän ketjun kiinni saaminen oli työn ja tuskan takana. Tätäkin tekstiä kirjoitan sydänverellä, tiedostaen sen olevan askel oikeaan suuntaan.  Itsensä kritiikille altistaminen, kilpailuhenkisyys ja menestyksen tavoittelu, erittäin hankalia aiheita tällä